Viisumitöitä ja kadonneen keskustan metsästystä St.Louisissa

Sunnuntaina saatiin S:n kanssa pieni irtiotto arjesta ja tehtiin pieni getaway St.Louisiin, Missouriin. St. Louis on toinen Missourin osavaltion isommista kaupungeista ja luultavasti kaikkein eniten itärannikkomaisin. Springfieldistä sinne ajelee noin 3,5 tuntia. (Muuten, täällä Amerikassa kaikki etäisyydet mitataan automatkan etäisyydellä.)

Syynä tähän yhden yön lomaan olivat viisumisyyt. Tänne Ameriikkaanhan ei niin vaan tullakaan, vaan syiden pitää olla painavat. Niitä voivat olla esimerkiksi opiskelu-, työ- tai puolisosyyt. Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, vaan jokaisen viisumin takana on pinottain paperitöitä, kärsivällisyyttä ja RAHAA. Itse olin aiemmin opiskelijaviisumilla työharjoittelun merkeissä, viime kerralla saavuin ns. "K1-kihlaviisumilla". Tämän viisumin pääehtona on mennä naimisiin tietyn aikajakson aikana Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen, ja vasta sen jälkeen on oikeutettu hakemaan Green Cardia. Ja pelkkä naimisiinmenohan ei siis riitä, vaan hakijoilla pitää olla muun muassa nuhteeton tausta, ja mainitsinko jo, sitä RAHAA. 
Mutta long story short... Green Cardia hakiessa Immigration-toimisto haluaa ottaa (jälleen kerran) sormenjäljet ja valokuvan. Montakohan valokuvaa meikäläisenkin pärstästä on jo otettu... Muuten käynti on aika läpihuutojuttu. Ja meille se tiesi kivaa yhden yön vapaata Springfieldistä. Niin, minähän en niinkään ole pikkukaupungin tyttöjä, vaan tykkään siitä, että ympärillä on vähän säpinää, kivoja ravintoloita ja tapahtumia. Big City Girl.

Saavuttiin St.Lousiin sunnuntaina iltapäivällä, ja heitettiin tapojemme mukaiseti vaan tavarat hotellille ja suunnattiin tutkimaan keskustaa. Monella amerikkalaisilla kaupungeilla on muuten yksi yhteinen piirre, "keskusta" ei itse asissa ole keskusta, vaan vain rypäle korkeita rakennuksia, joista monissa sijaitsee pelkkiä toimistoja ja/tai hotelli. Useimmat tapahtumat, kauppakeskukset ja parhaat ravintolat sijaitsevat kaukana itse keskustasta. Monelle turistille ja ulkopaikkakuntaiselle (tai ainakin minulle!) tämä on pettymys. Itse olen kuitenkin tottunut eläväiseen eurooppalaiseen kaupunkikulttuuriin, jossa ravintolat, baarit ja pienet putiikit sijaitsevat sopuisasti kylki kyljessä. 

St.Louisin keskustassa kuljeskelimme sokkona ja koitimme löytää edes yhtä paikallista baaria tai ravintolaa, joka ei ollut Hooters tai TGI Friday. Viimein löysimme yhden paikallisen, joka neuvoi meidät ns. Jazz-alueelle, josta löysimmekin ihan mahtavan *Broadway Oyster Bar*-nimisen jazzravintolan, joka on nimenomaan tunnettu hyvistä merenelävistään. Ja hyviähän ne olivat! Ja baarimikko muuten osasi opastaa meidät kadulle, josta löytyi vähän enemmän säpinää. Katsoimme Bluesin NHL-matsin Anaheimiä vastaan ( Go Selänne, Koivu ja Lydman!) yhdessä sporttibaarissa ja sain himoitsemaani Magners-siideriä yhdessä irkkubaarissa. Muuten, täällä irkku/englantilaisbaarit eivät ole kovin aitoa tavaraa... Monet tarjoavat vain Bud Lightiä, Budweiseriä ym. Amerikan ihmeitä ja tarjoilijat vain pudistelevat päätään hämmentyneinä, mikäli yrität tilata esimerkiksi siideriä tai muita sateisen saarikunnan tuotteita. :) ) No, mutta tässä baarissa Magners oli hanassa ja meininki muutenkin asiankuuluvan irkkumaista. Illan päätteeksi syötiin vielä ihan loistavat St.Louis-tyyliset pizzat. ( Leivottu käsittääkseni ilman hiivaa, joten ovat todella ohuita ja rouskuvia, namskis.)

Maanantai-aamun viisumityöt olivat ohi alle puolessa tunnissa. Lähinnä aika meni jonottamiseen, itse sormenjälkien otto ja valokuvaus kesti muutaman minuutin. Toimiston naiset ihailivat kilpaa kaulassani roikkuvaa pöllökorua, joten kaikin puolin mukava ja rento visiitti! :)

Nyt ollaan taas Springfieldissä, ja seuraavaa reissua suunnitellessa. St. Lousiin pitää kyllä päästä uusiksi, vaikka alku vähän takeltelikin. Mutta kysyvä ei tieltä eksy, ja paikallisilta ihmisiltä saa yleensä todella hyviä vinkkejä, jos ei halua viettää aikaansa turistirysissä.

Lopuksi vielä muutama kuva reissusta:

St.Louis "Downtown"

"The Arch", jolla on muuten suomalaistaustainen suunnittelija! 

Katto Broadway Oysterie Bar:ssa. Edelliset asiakkaat olivat liimailleet kaikkea mahdollista...

Pizzaa St.Louis-tyyliin

Unohtuneita (ruoka ym.)kuvia matkan varrelta

Eggs Benedict. Yum. Yum.

Balou tutustumassa paikallisiin sorsiin.

Aamupala on päiväin paras ateria.

Vintage-kaupan löytö. Coach-laukku 80-luvulta $50 verrattuna $280. Love, love it.

Maapähkinävoi-keksejä. Nam. NAM.

1kg Reese`s "peanutbutter cup"

Balou! <3

Kitty <3

Kotitekoista sushia. Super nam.

Sunnuntai-aamujen aamupalajuhlaa

"Biscuits & Gravy". Keskilännen aamupala-erikoisuus.

Tanqueray & tonic. Maailman paras drinkki.

Kotitekoisia suomi-sämpylöitä!

Kuka sanoi, että terveellinen ei voi olla hyvää?

Tyttöjen punaviini. Mixaus muutamaa eri rypälettä.

Jälkkäri!!

Ystävänpäivän kuppikakut

Jälkiruoka. Taivas.

Kevään ensimmäiset alkupalat koti-terassilla

Food. Wine. That`s  why I am here for. 

Mukavia ja omituisia kuntosalikokemuksia

Amerikka on ykkösenä ei niin kovin mairittelevalla listalla. Täällä nimittäin asustelevat maailman ylipainoisimmat ihmiset. Eikä ihme, niin paljon kaikenlaisia herkkuja on täällä saatavissa 24/7. Hampurilaisa, pizzaa, donitseja, jäätelöä.. Lista on loputon. Niin sanottu "junk food" on täällä myös todella halpaa. Miksi tuhlata $20 vihanneksiin, vähärasvaiseen lihaan ja täysjyväleipään, kun juustohampurilaisaterian saa Mäkkäristä parilla dollarilla? Surullista (ja inhottavaa yleistämistä, mutta niin totta), useimmat lihavat ihmiset täällä ovat "alempaa" yhteiskuntaluokkaa. Puuttellinen tiedonsaanti kunnon ravinnosta ja laihat rahavarat ajavat monet köyhemmät perheet junk food-kierteeseen.

Tuli vähän eksyttyä sivuraiteilla aiheesta, kun kuntoilustahan minun piti jutella! Noh, mutta herkuista päästään kyllä kätevästi aiheeseen, kun ilman kuntoilua täällä herkkujen luvatussa maassa allekirjoittaneestakin tulisi vyöryenpyörien liikkuva. :)

Kuntoilumahdollisuuksia on runsaasti, eikä hintakaan päätä huimaa. Tarjolla on ohjattuja tunetja, kuntosaleja, personal trainer-palveluja. You name it! Itse valitsin noin 10 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevan Ozark Fitness Centerin. Kuntosali on auki 24h vuorokaudessa ja lisäksi tarjollan on paljon ohjattuja tunteja. Itse tykkään Les Mills-tunneista, esimerkiksi Body pumpista.
Ohjaajat ivat myös ihan mahtavia. Rentoa rupattelua ja vitsejä treenin sekaan, ja kun he huomaavat, että käyt säännöllisesti tunneille, he tulevat kyselemään nimeä ja rupattelemaan mukavia. Kivointa on, että he muistavat nimen myöhemminkin ja tulevat jutustelemaan. Suomalaisilla saleilla en ikinä kokenut tämänkaltaista, vaikka kävin yhden ja saman ohjaajan tunneilla vuosikausia, ja varmasti naama tuli tutuksi. Tietysti monia suomalaisia tämä amerikkalainen small talk-tyyli ahdistaa, ja he varmasti säikähtäisivät pahanpäiväisesti, jos joku ohjaajista yhtäkkiä heittäytyisi tuttavalliseksi!

Mutta yksi asia minua kyllä paikallisessa salikulttuurissa ketuttaa ja pahasti. Jos tunti alkaa kymmeneltä, oletan suomalaiseen tapaani, että kaikki paikalle saapuvat ovat silloin valmiina painoineen kaikkineen aloittamaan tunnin. Mutta ehei. Monet saapuvat paikalle 10-15min myöhemmin, ja siinä on sitten kiva väistellä painoja ja levytankoja raahaavia ihmisiä, kun itse haluaisi keskittyä treeniin. Sama juttu tuntia lopetellessa, noin 10min aiemmin ihmiset alkavat siirrellä painojaan pois.  Onpa siinä sitten kiva maata lattialla pinnistelemässä vatsalihasliikkeitä tai venyttelemässä, kun joku kävelee ohi 10kg pano hyppysissään. Siitä kun se sitten hikisisä sormista luiskahtaa jonkun naamaan.. No, amerikkalaisen oikeuslaitoksen tuntien siitä(kin) saisi vamasti muhkeat ja mukavat korvaukset.
En myöskään ymmärrä puhelimien näpyttelyä kesken tunnin. Kyllä se Facebook on siellä tallessa tunnin jälkeenkin.

Kuntosalilla tulee myös huomattua tämä amerikkalainen häveliäisyys. Naisten pukuhuoneessa on lokeroiden lisäksi verhoilla eristetyt pikkuhuoneet, kuin sovituskopit konsanaan. Muutaman enpiirisen tutkimushetken myötä ihmiset myös todella käyttävät niitä ahkeraan. Minusta se tuntuu hassulta, naisiahan tässä ollaan yhtä kaikki. Mutta ehkä ajatusmaailmani on vaan niin kovin suomalainen.
Ah Suomen kesää, mökkiä, järveä ja sekasaunaa odotellessa! :)

Ps. Tässäpä muuten yksi Amerikan herkku, Banana Bread. Sipaisu voita päälle ja namskis!

Näitä asioita pohdiskeli Heidi tällä kertaa.

Laiska bloggaaja :)

Avasin tämän blogin joulukuussa ja tajusin juuri, että enpä ole kauheasti kirjoitellut sen jälkeen. Ohhoh. Aika tuntuu menevän niin nopeaan. Miten se onkaan muuten hassua, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika menee? Silti en tunne itseäni millään tavalla "vanhaksi" (tai ei kai 28 vuotias nyt niin kovin vanha olekaan!) Mutta muistan itse esimerkiksi 15 vuotiaana miettineeni, kuinka VANHOJA kolmekymppiset ovatkaan! Lähes toinen jalka haudassa, ainakin melkein.

Hups, taisinpa eksyä hieman aiheesta. Vaikka eipä kai ainakaan tässä blogikirjoituksessa kai ole tarkoitusta ollakaan päätä eikä häntää. Mutta jospa hiukan päivitän kuulumisia kuitenkin, eli mitä kaikkea viimeisen 2 kuukauden aikana onkaan tapahtunut.
Suurimpana on tietysti, että minusta tuli Rouva! Joulukuun 15 päivä, tarkemmin sanottuna. "Suurin" syy naimisiinmenoon oli viisumisyyt, vaikka toki naimapuuhiin ryhdyimmekin rakkaudesta :) Mutta pikainen aikataulu johtui USA:n immigration officesta, jotka antoivat meille 90 päivää aikaa mennä naimisiin, tai muuten viisumi raukeaisi. Mutta naimisiin siis menimme, hyvin pienimuotoisesti kihlattuni vanhempien kotona. Paikalla olivat vain lähimmät ystävämme täältä, ja S:n perhe. Oma perheeni Suomesta ei ollut paikalla; olisiva joutuneet matkustamaan melko lyhyellä varoitusajalla. Mutta ei hätää, huhtikuussa pidämme bileet, jonne tulevat myös kynnelle kykenevät suomi-vieraat. Luvassa on varmasti ihan mahtavat juhlat ja paljon hauskanpitoa. Ja onpa ihanaa nähdä kavereita ja perhettä pitkästä aikaa!!

Muita huippuhetkiä.. Me saimme koiran!! Minullahan on koira Suomessakin, pieni papillon-poika Naku. Mutta kun aikanaan lähdin Amerikkaan, en voinut ottaa häntä mukaan. Ja nykyään hän on onnellisesti eläköitynyt äitini luokse. Mutta koirakaipuu oli kova.... Ajoin S:n melkeinhulluuden partaalle mankumalla koiraa. Ja kun en voi vielä käydä töissä, niin aika kävi pitkäksi. S koitti suostutella odottamaan siihen asti, kunnes menisin töihin. Mutta sehän nyt olisi ollut ihan hölmöä! Nythän minulla oli kaikki aika kädessäni, ja olisin voinut opettaa pennun sisäsiistiksi ym.
Onneks kohtalo puuttui peliin,  ja eräs kaveripariskuntamme päätti muuttaa Hollantiin. Heillä oli ihana 4 vuotias labradorimix Balou, jonka saimme omaksemme. Aluksi S vähän vastusteli, olihan kyseessä ISO koira. Mutta tietysti vaakakupissa painoi koiran kohtalo, ja vielä kun me molemmat tunsimme Baloun etukäteen. Joten joululahjani viime vuonna oli Balou. :) Nyt en voisi olla onnellisempi, hän on ihan loistava koira, hyvin koulutettu ja sopeutuminen uuteen kotiin on sujunut melko kivuttomasti. En voisi enää kuvitellakaan meidän huushollia ilman koiraa!
Meillähän on muuten kissakin, Kitty nimeltään. S aikoinaan pelasti sen kuljeksimasta kaduilta.


Siinäpä taisi ollakin suuremmat muutokset. Huhtikuun hääjuhlia järjestellään kovalla touhulla, ja kerron niistäkin lisää paremmin ajankohdan lähestyessä. Koitan nyt vähän ahkerammin päivitellä tätä blogia myös. :) Nyt aion syödä lisää itsetekemääni banana breadiä (namskis!) ja katsella ikkunasta ulkona pauhaava UKKOSlumimyrskyä. Jep, kaikki on mahdollista keskilännessä. Täällä onkin sanonta: "Jos et pidä säästä täällä, odota 10min". Pitää paikkansa. :) Sää vaihtelee todella rajusti, aamulla et voi tietää minkälainen keli on illalla. Kesävaatteita ei kannata pakata pois edes talvisin, sillä yhtenä päivänä hytistelet untuvatakissa, ja toisena heität päälle kesämekon ja sandaalit. Kesäisin sentään sää pysyy suunnilleen samana, kuumana ja todella kosteana. Tornadot eivät myöskään ole kummajainen tällä seudulla; mikäli muistatte surullisen kuuluisan Joplinin kaupungin keväältä 2011, se sijaitsee vain noin 100 km päässä täältä. Eli tarkkana saapi olla.

Mutta keskilänsi kiittää ja kuittaa tältä erää. :) To be continued...

Going to Kansas City... Eli miten päädyin Keskilänteen :)

Kansas City, Missouri. Never heard before. (Paitsi siinä Mikko Nousiaisen ysärileffassa!) Niin kuin ei varmasti moni muukaan. Keväällä 2010 opiskelin innokkaana ammattikorkeakoulussa Espoossa, kun meille tarjottiin mahdollisuutta lähteä työharjoitteluun 6 kuukaudeksi. Innokkaana matkustelijana (tulen varmasti jatkossa muuten purkaamaan kaukokaipuutani tännekin!) ajattelin, että mikäs siinä, sehän kuulostaa hauskalta. Ja ei varmasti näyttäisi huonolta CV:ssäkään...

Niinpä haku-,viisumi-, lähtö-, ym hässäköiden jälkeen elokuussa 2010 minä ja kaksi muuta pelotonta suomalaista pakkasimme laukkumme ja suuntasimme seikkailuun. Pysähdyimme matkalla muutamaksi päiväksi New Yorkiin, joten laskeutuminen Kansas Cityn kansainväliselle lentokentälle oli pienoinen shokki. Meitä oli sentään vastassa hieno Lincoln Towncar, jonka työharjoittelupaikkamme Hyatt-hotelli oli meitä varten lähettänyt. Matkalla kaupunkiin näimme vain aakeaa laakeaa maaseutua ja vanhoja varastotönöjä.
Downtown Kansas City sen sijaan näytti kohtuulliselta ja saimme majoittua muutamaksi päiväksi Hyatt-hotelliin ennen asunnon saamista, joten mikäs siinä. Aurinko paistoi, lämpöä oli rapiat 40 astetta ja lomafiilis!

Ensi päivät Kansas Cityssä meni ihmetellessä. Eräänä päivänä päätimme suureellisesti lähteä shoppailemaan keskustaan eli downtowniin. Suomessa ja muuallahan Euroopassa downtown on yhtä kuin shoppailu, ravintolat ja baarit. Mutta ei Kansas Cityssä. Kävelimme ympäriinsä, mutta emme nähneet kaupan kauppaa, ei ravintolaa ja hädin tuskin ihmisiäkään. (Myöhemmin opimme, että Kansas Cityn downtown elää vain aamukahdeksalta ja iltapäiväviideltä, jolloin toimistomuurahaiset menevät töihin tai lähtevät töistä). Löysimme sentään yhden baariin ja se olikin loppu shoppailureissulle. :) Myöhemmin tutustuimme myös Power&Light-alueeseen, jossa itse asiassa on niitä baareja, ravintoloita ja vähän shoppailuakin.

Pari päivää hotellissa vietettyämme saimme asuntomme avaimet. Asuntomme sijaitsi aivan Plaza-nimisen alueen vieressä, joka itse asiassa jo muistuttaa hieman eurooppalaista keskustaa kauppoineen ja ravintoloineen. Asuntomme sen sijaan oli varsinainen "amerikkalainen unelma" kokolattiamattoineen ja homeisine kylpyhuoneineen.  Iih.

Kuten jo aiemmin mainitsin, syy Yhdysvaltoihin tuloon oli työharjoittelu Hyatt-hotellissa. Koitan pitää tämän alkutarinan mahdollisimman lyhyenä, joten en nyt ihan joka päivästä kirjoita (vaikka tarinaa kyllä riittäisi!). Mutta lyhykäisesti siis, minä ja ne kaksi muuta hullua suomalaista työskentelimme oman alamme tehtävissä hotellissa. Pari viikkoa meidän jälkeen saapuivat muut vaihtarit, joten meitä oli melko sekalainen seurakunta ympäri maailmaa.

Työharjoittelussa vietetty aika on ehdottomasti yksi elämäni parhaista kokemuksista. Alunperin minun piti olla vain puoli vuotta, mutta viihdyin niin hyvin että minä ja suomalainen kämppikseni saimme jatkoaikaa extra puoleksi vuodeksi. Ja tietysti yhtenä syynä oli se mies, josta aiemmin mainitsin eli nykyinen kihlattuni S. Viimeisen vuoden jenkeistä palaamisen jälkeen olenkin reissannut Amerikan ja Suomen väliä. Viime toukokuussa aloitimme viisumiprosessin, jotta voisin asettua aloilleni tänne ja aloittaa ihan "normaalin" elämän.

Kaikennäköisten säätöjen jälkeen viisumini hyväksyttiin lokakuussa ja muutin tänne 16.marraskuuta eli rapiat 3 viikkoa sitten!. Täällä ollaan, ja nyt hiljalleen asettaudutaan aloilleen.

Tuossa aiemmin kerroinkin hieman itsestäni, ja tosiaan tässä blogissa tulen kertomaan elämänmenosta täällä jenkeissä. Kiinostuksen kohteisiini kuuluvat matkustelu, ruoka, viini ja muoti, joten monet blogini aiheet tulevat käsittelemään niitä. Lisäksi ihan yleistä elämänmenoa jenkeissä, koska lähes päivittäin mieleeni tulee ajatus, DAMN, tämän(kin) kokemuksen haluan jakaa jonkun kanssa. :)

Kansas City Downtown

Plaza, KC

Kuka minä olen?

Heippa kaikki!

Aloitan blogi-urani juhlallisesti hieman kertomalla itsestäni, jotta saatte hieman ideaa siitä kuka minä oikein olen.

Eli olen Heidi, ikää on mittariin kertynyt kokonaiset 28 vuotta! Virallista asustelua täällä Keskilännessä on kertynyt jo huimat 3 viikkoa. Alunperin olen kotoisin Porin suunnalta, sittemmin eksyin Helsinkiin ja vuoden Kansas Cityssä asumisen jälkeen päädyin takaisin Helsinkiin, ja nyt vihdoin ja viimein pysyvästi Springfieldissä, Missourissa. Kyllä, Simpsonien kaupungissa.. Vaikkakin virallinen Simpson-city taitaa olla Springfield, Oregon. Näitä Springfieldejähän kai riittää ihan joka osavaltioon..  Ja mieshän se muuten oli, joka minut tänne keskilänteen takaisin toi. :)
Mutta siitä ja monesta muusta kirjoittelen jatkossa tässä blogissa. Pahoittelen jo etukäteen mahdollisia kirjoitusvirheitä, suomen kieli ei enää ole kuin lukioaikoina.. Mutta ehkä tämä blogin kirjoittaminen helpottaa säilyttämään senkin kaiken tämän englannin höpinän keskellä.